Olen suuntavalmentaja.

Opiskelin Oulun yliopistossa tuotantotaloutta, pääaineina laatu- ja projektijohtaminen. Opiskeluaikana voitimme tiimillä kilpailun aiheesta Onnellinen työ- ja asuintila 2040. Kirjoitin silloin elämäntehtäväkseni, että luon ihmisille aikaa rakennetun ympäristön kautta.

Diplomityössäni tutkin, miten kiinteistöjohtoyritys saavuttaa jatkuvan erinomaisuuden. Siitä tuli työni periaate: ei mielipiteitä, vaan jälkeä, jota voi seurata. Työskentelin vuosia kiinteistöalan yrityksissä laatu-, prosessi- ja järjestelmätehtävissä. Viimeisessä työpaikassani kiersin kymmentä liiketoimintayksikköä viidessä maassa. Samaan aikaan johdin kolme vuotta nuorten projektiammattilaisten verkostoa.

Ura oli nousussa ja asema hyvä. Työ oli mielenkiintoista ja työyhteisö mukava. Iltaisin elämä oli railakasta ja kavereita paljon.

Mutta jotain puuttui. Aloin ajatella elämäntehtävääni loppuun asti. Jos rakennettu ympäristö toimisi täydellisesti ja ihmisillä olisi kaikki aika, mitä he tekisivät sillä? Mitä minä tekisin, jos voisin tehdä ihan mitä vain?

Siitä aukesivat isot kysymykset. Olemmeko täällä vain suorittamassa, optimoimassa ja keräämässä rahaa ja menestystä? Optimoinko maailmaa ja itseäni paremmaksi optimoijaksi koko lopun ikäni?

En ollut valmis kohtaamaan näitä kysymyksiä, joten turrutin niitä monin keinoin, muun muassa suorittamalla ja alkoholilla. Kone kävi ja pyörä pyöri, mutta suunta oli hukassa.

Sitten keho alkoi pettää. Krooninen väsymys, kilpirauhasen vajaatoiminta ja homekämppä kiihdyttivät kaikkea, mikä oli jo käynnissä. Aamuisin nouseminen vaati mentaalisia räjähteitä tyynyn alle.

Tein sen, minkä insinööri osaa: perustin projektin. Sen nimi oli Enemmän energiaa elämään. Hypoteesit, mittarit, testaaminen ja tulosten seuranta. Söin lisäravinteita, mittasin unta ja ruokavaliota ja biohakkeroin itseäni kohti pysäyttämättömyyttä.

Mikään ei ratkennut. Se oli sama kone uudella vaihteella: yritin suorittaa itseni terveeksi.

Projektin aikana jäin pois työelämästä, koska paukkuja ei enää ollut. Lopulta keho pysäytti sen, mitä mieli ei suostunut pysäyttämään. Vietin suuren osan ajasta sängyn pohjalla kysyen, mitä elämällä tekisi. Kuuntelin parissa vuodessa noin kaksisataa äänikirjaa.

Käänne ei ollut päätös eikä oivallus. Jossain vaiheessa en yksinkertaisesti jaksanut enää yrittää. Oli lakattava optimoimasta. Ja vaikka mikään ei muuttunut, kaikki muuttui. Väsymys vaivasi yhä, mutta olin vapaampi, keveämpi ja valmiimpi.

Siinä kohtaa näin suorittajan uusin silmin. Se ei ollut vihollinen vaan suojelija. Kun minulla oli aina jokin tehtävä, tavoite tai rooli, minun ei tarvinnut kysyä kysymyksiä, joihin minulla ei ollut vastauksia. Nyt saatoin kiittää sitä. Suorittaja minussa rauhoittui ja löysäsi otettaan.

Siitä alkoi vuosien sisäinen työ. Riisuin rooleja, joihin olin nojannut, opettelin pysähtymään ja löysin oman rauhan. Olin oma itseni, kevyesti ja aidosti. Luulin olevani perillä.

Vuorikiipeilyssä tälle on nimi: väärä huippu. Nouset harjanteelle, jota pidit huippuna, ja näet, että oikea huippu on vasta edessä. Olin löytänyt vapauden, mutta vapaus ilman yhteyttä toisiin oli vasta matkan puoliväli.

Moni opettaa, miten olla vapaa ja elää omaa elämäänsä. Moni opettaa yhteyttä. Harva opettaa, miten nämä voivat olla totta yhtä aikaa. Siitä menetelmäni sai alkunsa.

Nukun hyvin. Toimijuus on tallella. En yritä enää hallita kaikkea, vaan sallin. Toimin edelleen, mutta en pakosta.

Insinööri minussa elää yhä. Se näkyy työtavassani: vaiheistus, portit ja jokaiselle askeleelle peruste ennen kuin askel otetaan. Tiedän, mitä analyyttiselle ajattelulle tapahtuu, kun sille tarjotaan vain antautumista, ja mitä, kun sille tarjotaan vain lisää optimointia. Siksi teen työtä, jossa järki ja kokemus ovat samassa pöydässä.